SUNNUNTAI JA VALTAKUNNSSA KAIKKI HYVIN

Vai onko? Olin illan kotona ja katselin telkkua. Missä vika, että en mennyt kaupungin humuun ja ihailemaan kaunottaria siinä toivossa, että joku sieltä olisi löytynyt sulostuttamaan elämääni? Sehän kuulemma on keski-ikäisyyden merkki, että menee mieluummin kotiin. Toinen varma  merkki on, että toteaa sen olevan varmaankin ihan totta.

Mutta missä on se joku? Pakko tunnustaa, että tällä hetkellä ei ole kunnolla edes kohdetta, ihastusta. Tai onhan niitä etäisiä ihastuksia, mutta ei ketään, jonka kanssa olisin päässyt sen pidemmälle, edes juttelemaan.
Vaikeeta vaikeeta. Näitä kaikenlaisia tapauksia matkan varrelta on, mutta kukaan niistä ei ole sittenkään se oikea. Tai aina jotain ongelmaa ilmenee. Jos jonkun kanssa yrittää jotain saada aikaan, aika nopeasti ilmenee kuitenkin jotain, mikä on niin pielessä, että se tyrmää koko jutun. Se on sääli, mutta itselleen on pakko olla rehellinen ja totuudelle uskollinen.
No niin kuin tämä "M". Kiva tyyppi monella tavalla, ulkoisesti kiinnostava, sinkku, sopivan ikäinen jne. Mutta en voi sille mitään, että kun nainen ottaa viinaa niin, että sunnuntaina ei krapulaltaan jaksa edes kahville lähteä se vaan tökkii. Jotenkin sellainen tappaa kiinnostuksen ja rankasti. Minun ajattelumallini mukaan ihmistä ei kovin helposti voi toisenlaiseksi muuttaa varsinkaan tässä kysymyksessä, dokaamisessa.

No onko niin, että olen tässä jutussa liian ankara muille tai jopa itselleni? Sitähän voi pohtia. Minulle esim. sunnuntaiaamut ovat mukavia hetkiä. Krapulassa herääminen on iso pettymys, kun sellaista tapahtuu. Päivä on pilalla, ehkä seuraavakin. Nykyään on niin paljon kaikenlaista tekemistä, että haluan olla kunnossa ja tehdä asioita, joihin täytyy olla hyvässä fyysisessä kunnossa. Kohta lähden salsa-tunnille. Sitten ehkä vielä kuplahalliin golfia treenaamaan. Siinä jo kaksi hyvää syytä.
No toisaalta, voisihan sitä herät itse hyvässä hapessa ja antaa toisen röhnöttää krapulassaan tuolla sängyn pohjalla. Mikä ettei ja näin voi käydä. On toki käynytkin silloin tällöin satunnaisesti. Mutta se vaan vaatii taakse kostean baari-illan riehumisineen, räyhäämisineen. On se kai myönnettävä sellaisen olevan vähän niin kuin ohi tai vähemmällä ainakin.

Tätähän voisi spekuloida maaiman tappiin, koko asia on itselle periaatteessa hyvin selkeä, mutta vaikea selittää.
Ehkä se pitää ottaa case by case.
Tänäänpä on taas parisalsatunti, joten siellä sitä näkee neitosia. Olen vähän kuitenkin sillä kannalla, että sieltä en ala daamia itselleni katsomaan, menee helposti jopa pilalle koko hieno harrastus, jos sekaan tulee draamaa.
Joku muu on toista mieltä, kaverini varmasti uhopäissään eivät ymmärrä, olkoot ymmärtämättä.

TEEMOJA

Alkuinnostuksen hurmassa laitoin ylös aiheita, mistä tänne kirjoittelisin. Teemoja tuli aika paljon:

aamut
autolla-ajamisen nautinto
baarireissut
e-hässäkät, digi-everything
F1, mitä siinä on, miksi kiinnostaa
golf, palautuminen
harrastukset
ikä/jaksaminen, rytminäiriöt, aku
ilmastonlämpeneminen
isännöitsijä kaverini
jaksaminen töissä
juoma,viinit
koti
krapula
levottomat jalat
loma
ruoka, kala,
salsa
siivous
suomi24 ja muut deittipalvelut
surffaus
teatteriarvostelut
televisio-ohjelmat
uusi pomo

Näistä kun lähden poimimaan ja selvittämään ajatuksiani ja kokemuksiani, eiköhän sitä siinä olekin kerrakseen.

Ikävä vaan, että näiden blogien ominaisuus taitaa olla se, että ensin lähdetään innoisaan ja luvataan kirjoittaa ja ottaa valokuvia ja ties mitä. Sitten into lopahtaa ja kas, päivysten väli on yllärin pitkä.
Mutta kuka määrää, miten tätä täytyy tehdä? Vaikka sitten kerran vuodessa, oma on blogini.
Pari teatteriarvostelua pyrii päässä jo nyt, viikko sitten nähtyjä teoksia Tampereella. Katsotaan, tuleeko raavittua paperilla. Eli ruudulle. Luvata voin.

2010 UUTEEN NOUSUUN

Tämä blogi tuli perustettua vuosia sitten. Poistin vanhat jorinat ja sain inspiration alkaa tarinoimaan nyt uudelleen.

On siis helmikuu. Jostain omituisesta syystä pidän nykyään talvesta ja lumesta. Kylmästäkin jossain määrin. Onko se vaan sitä, että olen oppinut elämään tätä hetkeä vai vaikuttaako asiaan monta vuotta harrastamani avantouinti?
Kerron, kun tiedän. Ja jos en tiedä, kerron silti.

Kävinpä ajamassa mikroautoakin. No kun työantaja päätti pitää meille "tiimipäivän" eli jotain yhteistä kivaa tekemistä. Joo kivaa se olikinj. Tulee vaan mieleen, että miten niin yhteinen tekeminen on välttämättä oltava jotain kilpailemista? Entä jos se olisikin joskus vaan nauttimista, oleilua, jotain leppoisaa? Vai onko joku jarisarasvuon paskiainen päättänyt, että firma veltostuu, jos ollaan vaan lällällää?
No enpä valita, tulin kisassa kolmanneksi ;) Tämä siis pienenä sarkasmina egoismista noin yleensä. Mutta totuus on se, että olen sellainen tyyppi, joka haluaa pärjätä erityisesti vauhtilajeissa. Se on jotenkin niin miestä, että autoilussa pitää olla hyvä. On se naistakin, mutta eiköhän se autoilu ja sen semmoiset lajit jostain syystä ole enemmän miehistä tekemistä. Ei siinä, ettei naiset nauttisi autolla huristelemisesta yhtä lailla, mutta kilpaileminen ja kaarteessa kovaa ajaminen on enemmän miesten juttu. Ja tervetuloa vaan tasa-arvokääkät kommentoimaan. Huomautan vaan, että tasa-arvoa ei ole se, että väittää miestä ja naista samanlaisiksi. Sille, joka niin väittää, tahdon kohdistaa kysymyksen: ette kai te naiset vaan halua olla sellaisia, kuin me miehet? Me miehet ei ainakaan haluta olla sellaisia, kuin te naiset. No ei me aina haluta olla sellasiakaan, kuin me miehet itse ollaan.

Blogiin kirjoittamisen tarkoituksena on minulla vähän niin kuin avautuminen. Tavoitteena on kirjoittaa itselleni. Jotenkin niin, että kirjoitan kuin päiväkirjaa, vaikka en koskaan ennen olekaan pitänyt päiväkirjaa. Sillä omituisella asenteella, että juu, kirjoitan itseäni varten, mutta tiedän, että se on julkista, joku voi lukea tätä. Ja toivottavasti lukeekin. Mutta eikö tämä asetelma ole jotenkin perverssi?
Nyt jos miettii tätä henkilökohtaista julkaisemista, missä kaikkialla julkaisen ajatuksiani tai olen olemassa in public, niin aika monessa foorumissa. Ehkä vähiten kuitenkin juuri Foorumissa.
On facebook, on linkedin, on jonkinlaista webbisivustoa, on tämä blogi. Vastailen joskus, vaikka harvakseen, joihinkin kirjoituksiin netissä. Hurjaksi on mennyt. Ja kun netti joskus -90 -luvun alussa alkoi nostaa päätään, oltiin taas varmoja, että ihmiset jotakuinkin unohtavat kirjoittamisen, koska kukaan ei enää kirjoita kirjeitä toisilleen. Päiviteltiin sähköpostia, että se tappaa ihmisten välisen normaalin kommunikoinnin. Esimerkkinä kerrottiin tapausta, jossa naapurihuoneen työtoveri toivotti toiselle huomenta sähköpostin välityksellä. Parhaassa tai oikeastaan pahimmassa tapauksessahan kyseiset naapurukset eivät normaalioloissa ennen emailin olemassa oloa moikanneet toisiaan mitenkään. Että hyvä, jos edes sähköpostilla nykyaikana.
Tapahtuu kyllä meilläkin toimistossa, että vaikka kolmen metrin päässä toisistamme istutaan pomon kanssa, saan sähköpostilla kyselyitä, että mikäs sen ja tän puhelinnumero on. No se on meidän toimitusjohtaja ja ne on tunnetusti outoja eliöitä. Tiedän, koska olen itsekin ollut pariin otteeseen kyseisessä tehtävässä.
Nyt en ole. Enkä mene!